Nuorcamino

maanantai 23. lokakuuta 2017

Kaikki hyvä loppuu aikanaan (Camino VII)


Vaelluksemme viimeiset päivät kuluivat Santiagosta kohti Finisterraa.

Reitti kulki korkeiden kukkuloiden yli ja välistä.





Pienet kylät, polut ja asfalttitien pätkät seurasivat toisiaan.

 Palmuja, appelsiinipuita ja horreos-varastoja riitti edelleen.
 Kastanjat, omenat, viinirypäleet ja viikunat olivat juuri kypsyneet ja
niitä söimmekin välipaloina alinomaa.

Maisemat muistuttivat Lapin vaaroja,
 sillä erolla että laella kasvoi eukalyptuspuita mäntyjen sijaan.

Kulkijoita oli liikkeellä enää harvakseltaan.


Galician luoteisosaa kutsutaan nimellä Costa de Morte, Kuoleman rannikko,
sillä se on karu ja kivinen ja täynnä vaarallisia särkkiä.
 Lukematon määrä laivoja on uponnut sen vesillä.


Perillä suuntasimme kohti Cabo Finisterreä, majakkaa,
 joka on rakennettu v. 1868.
 Aikoinaan maailman uskottiin olevan pannukakun muotoinen
ja päättyvän juuri tänne.


Oikeaoppinen pyhiinvaeltaja kävisi täällä uimassa,
 polttaisi vaatteensa ja katsoisi auringonlaskua.
 Majakan alapuolella uinti on kuitenkin hengenvaarallista ja tuuli oli niin navakkaa,
 ettemme olisi saaneet vaatteitamme syttymään.


Atlantti kohisi alhaalla ja olisimme voineet vain istua ja katsella merta.
 Aistia tunnelmia ja tuoksuja.

Ehdottomasti matka kannatti.
 Elämä Caminolla oli ennakkoluulotonta hetkessä elämistä.
 Yksinkertainen elämä,
 kaikki tarvittava selkärepussa oli henkisesti rauhoittavaa.


Viisi viikkoa ja 900 km opetti paljon fyysisistä rajoista,
 ajan kulumisesta ja mahdollisuuksista.
 Se opetti myös kärsivällisyyttä.
 Ei pidä tuijottaa päämäärää vaan nauttia tästä hetkestä.


Oli hienoa olla hetken yhtä joukkuetta.
 Se oli ystävyyttä yli rajojen.
 Tapasimme monia, jotka vaelsivat Caminoa 8 tai 12 kerran.
 Kuulimme miehestä, joka oli lähtenyt vaellukselle vuonna 1997
 ja kävelee siellä edelleen.
Nyt hän on 80-vuotias ja elämänsä kunnossa.


Oli hienoa kokea myös,
 että Espanja on muutakin kuin aurinkorannikko.
 Sillä on pitkä historia, monipuolinen luonto ja
 ystävälliset ja avuliaat ihmiset.
Ja kuinka paljon voikaan kokea, kun ei aina kiirehdi.


Finisterran rantakalliolla istuessamme kysyin Timolta,
 lähtisikö hän jonain päivänä polkupyörällä Itämeren ympäri.
 Arvatkaapa mitä hän vastasi?

Kiitos että kuljit tämän ikimuistoisen matkan kanssamme.

Sunnuntaina klo 16 Elämys Ämmissä tarjolla lisää
 kertomuksia, kahvia ja Santiagokakkua.
t. Sanna ja Timo

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti