Kaikki hyvä loppuu aikanaan (Camino VII)

Vaelluksemme viimeiset päivät kuluivat Santiagosta kohti Finisterraa.

Reitti kulki korkeiden kukkuloiden yli ja välistä.

Pienet kylät, polut ja asfalttitien pätkät seurasivat toisiaan.

 Palmuja, appelsiinipuita ja horreos-varastoja riitti edelleen.

 Kastanjat, omenat, viinirypäleet ja viikunat olivat juuri kypsyneet ja

niitä söimmekin välipaloina alinomaa.

Maisemat muistuttivat Lapin vaaroja,

 sillä erolla että laella kasvoi eukalyptuspuita mäntyjen sijaan.

Kulkijoita oli liikkeellä enää harvakseltaan.

Galician luoteisosaa kutsutaan nimellä Costa de Morte, Kuoleman rannikko,

sillä se on karu ja kivinen ja täynnä vaarallisia särkkiä.

 Lukematon määrä laivoja on uponnut sen vesillä.

Perillä suuntasimme kohti Cabo Finisterreä, majakkaa,

 joka on rakennettu v. 1868.

 Aikoinaan maailman uskottiin olevan pannukakun muotoinen
ja päättyvän juuri tänne.

Oikeaoppinen pyhiinvaeltaja kävisi täällä uimassa,

 polttaisi vaatteensa ja katsoisi auringonlaskua.

 Majakan alapuolella uinti on kuitenkin hengenvaarallista ja tuuli oli niin navakkaa,

 ettemme olisi saaneet vaatteitamme syttymään.

Atlantti kohisi alhaalla ja olisimme voineet vain istua ja katsella merta.

 Aistia tunnelmia ja tuoksuja.

Ehdottomasti matka kannatti.

 Elämä Caminolla oli ennakkoluulotonta hetkessä elämistä.

 Yksinkertainen elämä,
 kaikki tarvittava selkärepussa oli henkisesti rauhoittavaa.

Viisi viikkoa ja 900 km opetti paljon fyysisistä rajoista,
 ajan kulumisesta ja mahdollisuuksista.
 Se opetti myös kärsivällisyyttä.
 Ei pidä tuijottaa päämäärää vaan nauttia tästä hetkestä.

Oli hienoa olla hetken yhtä joukkuetta.
 Se oli ystävyyttä yli rajojen.
 Tapasimme monia, jotka vaelsivat Caminoa 8 tai 12 kerran.
 Kuulimme miehestä, joka oli lähtenyt vaellukselle vuonna 1997
 ja kävelee siellä edelleen.
Nyt hän on 80-vuotias ja elämänsä kunnossa.

Oli hienoa kokea myös,
 että Espanja on muutakin kuin aurinkorannikko.
 Sillä on pitkä historia, monipuolinen luonto ja
 ystävälliset ja avuliaat ihmiset.
Ja kuinka paljon voikaan kokea, kun ei aina kiirehdi.

Finisterran rantakalliolla istuessamme kysyin Timolta,
 lähtisikö hän jonain päivänä polkupyörällä Itämeren ympäri.
 Arvatkaapa mitä hän vastasi?

Kiitos että kuljit tämän ikimuistoisen matkan kanssamme.

Sunnuntaina klo 16 Elämys Ämmissä tarjolla lisää
 kertomuksia, kahvia ja Santiagokakkua.
t. Sanna ja Timo

Kävele - syö - nuku - repeat... (Camino VI)

30 päivää, 810 km ja vihdoin olemme Santiagossa.

 Ei ole olemassa vain yhtä Caminoa,

 vaan vaihtoehtoreittejä on useita ja meidän vaelluksemme oli tämän mittainen.

Viimeiset kilometrit olivat erityisen kauniita sekä Galician vuoriston,

että eukalyptuspuita ja tammimetsien ansiosta. 

Valo siivilöityi upeasti oksiston lomasta tuhatvuotiselle poluille. 

Tiet olivat ruuhkaisia,

 sillä useat vaellusreitit yhtyivät ennen Santiagoa.

Kaikki pyhiinvaeltajat saavat compostelan eli todistuksen

 kunhan viimeiset sata kilometriä on kävelty 

ja päivittäin kerätty vähintään kaksi leimaa passiin.

 Tämän vuoksi loppusuoralla näkyikin monenlaista kulkijaa.

Saapuessamme kaupunkiin Galician perinnesoittimen gaitan eli säkkipillin soitto toivotti meidät tervetulleeksi aukiolle.

Itse Santiago de Compostelan kaupunki oli erittäin vaikuttava kokemus. 

Luostarit, kirkot, kujat ja leppoisa tunnelma olivat jo nähtävyys sinänsä.

 Sekä vanha kaupunki että koko pyhiinvaellusreitti on listattu Unescon maailmanperintökohteeksi.

Jo keskiajalla kaupunkiin alkoi virrata pyhiinvaeltajia katsomaan 

Jeesuksen opetuslapsen, Pyhän Jaakobin hautaa.

 Ruumis on uskottu päätyneen Santiagoon simpukoiden kuljettamana sen jälkeen kun hänet oli mestattu marttyyrinä Jerusalemissa.

Illalla osallistuimme katoliseen messuun,

 joka oli kaunis ja liikuttava. 

Erikoisuutena kirkossa oli suuri katosta riippuva suitsukeastia,

 jota heijattiin käytävää pitkin.

 Aikoinaan sen tarkoituksena oli peittää pyhiinvaeltajien haju.

 Messun jälkeen pääsimme vielä katsomaan hopeista arkkua,

 jossa kuuleman mukaan Jaakobin luita säilytetään.

Kirkko oli tupaten täynnä kansaa ja joukko mitä värikkäin.

Oli hienoa saada olla osana tätä vuosisatojen helminauhaa

ja kokea kuinka hyvältä pienenä olo voikaan tuntua.

Meitä oli paikalla nuoria ja vanhoja,

 hyväkuntoisia ja heikompia.

Ikään ja kuntoon katsomatta.

 Tällä matkalla motivaatio ratkaisi,

 ja ennen kaikkea vahva tahto.

Tänään matkamme jatkuu kohti Finisterraa.

Paikkaa, minne maailman uskottiin ennen loppuvan.

Terveiset Caminon viimeiseltä kolmannekselta! (Camino V)

Määränpäämme lähestyy päivä päivältä.

 Vaelluslämpötilat ovat vaihdelleet aamun +3 asteesta

 iltapäivän runsaaseen 30 asteeseen.

Monen mielestä Caminon viimeinen kolmannes on kaunein ja paras. 

Upeat vuoristomaisemat, viehättävät luonnonkivistä 

rakennetut muurit ja talot ja ikivihannat vanhat metsät

 luovat vaihtelevan tunnelman.

 Monet näistä ovat valokuvauksellisia maailmanlopun kyliä,

 joita rappio pukee. 

Osa taloista on romahtamaisillaan ja osa on romahtanut.

 Taloja ja kokonaisia kyliä on myytävänä.

Koko Caminon kohokohtaa Cruz de Ferroa eli rautaristiä

 odotimme lähes koko matkamme ajan.

 1500 m korkeudessa seisoo pitkä tammitolppa, 

jonka päällä on pieni risti.

 Vaeltajat ovat jo satojen vuosien ajan tuoneet kiviä tänne.

 Säännön mukaan kivi pitää tuoda kotoa saakka ja

 kantaa koko matkan itse.

 Vaeltajille kiven laskeminen kasaan merkitsee turhan taakan jättämistä taakseen.

Toinen kohokohta oli O Cebreiron kukkulakylä,

 josta näkee kaikkiin ilmansuuntiin.

Sekä rautaristiin, että kukkulakylään olimme molemmat melko pettyneitä.

Italialaiset pyöräilijät hienoilla maastopyörillään ajoivat aivan rautaristin juureen vaeltajien jättämien muistokirjoitusten päälle ottamaan selfieitä itsestään.

O Cebreirossa taas oli bussilasteittain turisteja ja meteli sen mukainen.

Vaelluksella olemme saaneet tottua hiljaisuuteen ja luonnonääniin ja 

huomanneet että kulkijalle tärkeintä on tie.

Vaeltajien määrä on huomattavasti vähentynyt,

 osasyynä ehkä Espanjan levottomuuksien aiheuttama epävarmuus.

Olemme tutustuneet ulkoministeriön ohjeisiin

 ja täällä maaseudun pienissä kylissä olemme enemmän kuin turvassa.

Matkaa on jäljellä enää hitunen ja olo on samaan aikaan helpottunut ja haikea.

 Kun aamulla jälleen kerran jatkamme kohti Santiagoa,

 on viikon aikana kilometrejä kertynyt 182

 (kokonaismatka 740km)

Terveiset Mesetan laidalta! (Camino IV)

Olemme viimein saaneet päätökseen

 loputtoman ylätasangon eli Mesetan. 

228km Burgosista Astorgaan sisälsi ruskeaksi kynnettyä peltoa 

ja kaikki näkemämme oli pölyistä,

 yksitoikkoista ja pelottavan autiota.

Edessä siinsi useimmiten vain tuulimyllyjen rivistö.

Kuljimme paahtavassa auringossa kymmenien kilometrien suoraa,

 raskaskulkuista polkua.

Usein tuntui siltä, ettemme etene lainkaan,

 sillä oikealla puolellamme näkyi koko ajan lumipeitteiset Cantabrian vuoret.

Meseta on useimmille matkan haastavin osuus.

 Täällä koetellaan henkistä kanttia:

 hiljaisuus, yksinäisyys ja loputon horisontti vievät mielen tiedostamattomaan. 

On ollut aika miettiä rakkaita, läheisiä ja ihmisenä olemista.

 Kipeitäkin asioita on ollut aika ja lupa käsitellä.

Koska iltapäivät ovat olleet paahtavan helteisiä,

 olemme lähteneet liikkeelle paljon ennen auringonnousua.

Timon superotsalampun valossa olemme kulkeneet läpi Mesetan isolla porukalla.

Maanantaina pääsimme vihdoin Leonin keskiaikaiseen kaupunkiin,

 jonka vanha osa on yksi Caminon kohokohdista.

Minkäänlainen makumatka Espanjaan camino ei ole.

 Tarjousspagettia ja patonkia on tarjolla yllin kyllin.

 Pedegriinomenu sisältää kolmen ruokalajin illallisen

 ja puoli pulloa punaviiniä.

 Ruoka on useimmiten tehty halvoista raaka-aineista.

 Hinta on kympin molemmin puolin.

Mikäli haluaa syödä hyvin, on valittava albergue (majatalo),

 jossa on oma keittiö ja valmistettava ruokansa itse.

 Tai vaihtoehtoisesti valittava korkeatasoinen ravintola ja

 maksettava siitä sen mukaisesti.

Ennen muinoin vesi oli likaista ja pyhiinvaeltajat joivatkin janoonsa olutta ja viiniä.

 Koko vaellus sujuikin mukavasti pienessä maistissa.

Vesi on ollut hyvää koko matkamme ajan ja viini vielä parempaa...

Viikon aikana kilometrejä taittui 185   (kokonaismatka 558).

Nyt jatkamme kohti Caminon korkeinta kohtaa, 

joten haasteita on jälleen edessä.

Ylämäki, alamäki, ylämäki, alamäki... Yhdessä kuljemme.... (Camino III)

Olemme viikon aikana kulkeneet läpi Riojan ja Burgosin maakunnan.

 Viiniviljelmät ovat vaihtuneet maissi- ja auringonkukkapelloiksi,

 vuoristomaisema tasangoksi ja puusto loppunut lähes tyystin.

 Kilometrejä on kertynyt 193 (kokonaismatka 373).

Vesikellovertailu on vaihtunut tukiside- ja teippauskisailuun.

 Iltaisin pohdimme edelleen onko kyseessä joukkoharha vai

 keski-ikäisten alati kulkeva lemmenlaiva.

Kaikesta huolimatta olemme positiivisesti yllättyneitä

 pyhiinvaeltajien yhteisöllisyydestä,

 sekä paikallisten asukkaiden palvelualttiudesta ja kohteliaisuudesta.

 Jokainen vastaantulija vauvasta vaariin toivottaa "Buen Caminon"

 ja eksyksissämme polulta,

 meidät ohjataan oikealle tielle.

Vaikka paikalliset pitäisivätkin vaeltamista joutilaana ajanhukkana,

 tuo se työtä monille. 

Pienet muutaman sadan asukkaan kylät ovat elinvoimaisia juuri matkailun ansiosta.

Viikonloppuna kävelimme läpi parin sadan asukkaan Atapuercan,

 josta on löydetty Euroopan vanhimmat, n. puoli miljoonaa vuotta vanhat, ihmissukuisten lajien fossiilit.

 Vähemmän mairittelevaa on, 

että ensimmäiset ihmiset olivat kannibaaleja,

 jotka söivät kilpailijoidensa nuoret jälkeläiset.

Osallistuin myös elämäni ensimmäiseen katoliseen messuun,

 jossa pappi joi kaiken ehtoollisviinin itse 

ja sen jälkeen antoi minulle ranskalaisen poskisuudelman.

Seuraavaksi edessä matkan haastavin osuus:

meseta ja siitä sitten seuraavassa jaksossa...

Terveiset La Riojan viinialueelta! (Camino II)

Matka Ronceswallesista Logronoon on kestänyt kuusi päivää

 ja matkaa on taittunut 155km (kokonaismatka 180km).

Ensimmäinen viikko on ollut haastava:

 jokainen compostelan  kulkija on tuntenut

 jaloissaan matkan rasitukset.

 Sanotaan, että pyhiinvaeltajan tie on kuin hänen elämänsä:

 yhtä ylä- ja alamäkeä.

Vaeltajia on edelleen liikkeellä runsaasti vaikka

 sesongin pitäisi olla jo ohi.

 Aamuisin olemme lähteneet liikkeelle ennen auringonnousua,

 jotta saisimme majapaikan päivän päätteeksi.

Keskimääräinen kävelyaika päivässä on ollut kahdeksan tuntia ja 

 väsyneitä jalkoja on tarvinnut lepuuttaa kesken kävelyn.

Olemme keskenämme paljon pohtineet matkailun ihmettä: 

Miksi lähes 300 000 vaeltajaa kulkee vuosittain Caminon... 

Onko syynä todellakin Pyhän Jaakon hauta vai kulttuurinen kiinnostus?

 Vai kuten meillä... 

Elämysmatka, jossa kärsimme yhtenä päivänä lihaskivuista,

 toisena rakoista ja kolmantena molemmista.

Ja mitä samaa meillä kotona olisi tarjota näille nykypäivän vaeltajille?

 Tarinoita? Laadukasta palvelua? Paremmin hoidettuja teitä?

 Matkailijoiden turvallisuudesta ja ympäristöstä huolehtimista?

Muutama yö sitten heräsimme rysähdykseen.

 Huoneessa oli pilkkopimeää,

 eikä kapeissa sängyissä ollut reunoja.

 Korealaisnainen putosi yläsängystä maaten liikkumattomana lattialla.

  Tilanne oli erittäin pelottava.

 Aamulla nainen oli kuitenkin miehensä avustamana ylhäällä.

 Eilen kuulimme, että pari kulkee edelleen Caminoa.

 Nainen käsi paketissa ja pää siteessä.

Viikon erikoisin kokemus oli viinitila Bogedas Irache,

 jonka kiviseinässä on kaksi hanaa.

 Toisesta tulee vettä ja toisesta punaviiniä.

Eilen saavuimme Logronon sadonkorjuujuhlille ja

 vietämme välipäivän täällä.

Viikon aikana opittua:

-Mies sanoo cansado

-Nainen sanoo cansada

Tarkoittaa: Olen väsynyt

Terveiset tähtien tieltä! (Camino I)

Olemme saapuneet Pariisin, Bayonnen ja

 Saint-Jean-Piet-de-Portin kautta Roncesvallesiin.

 Ensimmäinen päivä Caminoa takana. 

Samaa tietä ovat kulkeneet aikoinaan paimenet,

 roomalaiset legioonat, Kaarle Suuren armeija, 

Ferdinandin katoliset ja Kaarle V. 

Myöhemmin polkua kulkivat myös Napoleonin sotilaat,

 joiden mukaan tämä reitti sai nimensä.

Takana on huima tie Roncesvallesiin, 

joka vaati voimia.

 Nousua syntyi 163 metristä 1430 metriin.

 Vaellukseen Pyreneitten yli Roncesvallesiin kului 

aikaa yhdeksän tuntia ja matkaa 25 kilometriä.

 Mikäli Pyreneet ovat sinulta vielä valloittamatta,

suosittelemme sitä lämpimästi:

huimat vuoristomaisemat, laiduntava karja ja

 vaeltajien ystävällisyys ovat kaiken 

kivun ja kärsimyksen arvoisia.

Myöhään iltapäivällä saavuimme Roncesvallesin luostariin,

 jossa yöpyy ja aterioi vuoden jokaisena yönä 

satakunta vaeltajaa.

 Tunnelma on hyvinkin tiivis, 

sillä pienessä huoneessamme yöpyy 16 henkilöä ja

 käytössämme on kaksi vessaa ja pyykkikone joka ei toimi.

 Sen sijaan tänään saamme lämmintä 

vettä ja sähkövalon suihkuun.

Luostari-illallisen ja yön jälkeen nousee uusi aamu: 

jatkamme eteenpäin tähtien tiellä, 

jonka uskotaan seuraavan Linnunrataa.

 Päivän saldo: 

kipeytyneet jalat, uupunut vaeltaja,

onnellinen mieli ja pari rakkoa jaloissa...